Ametisti

Home » Surun koruja

Surun koruja

Suruajan korut ja pukeutuminen Englannissa viktoriaanisella, sijaishallitsijoiden ja gregoriaanisella kaudella, 1714-1901.

Georgiaaninen ajanjakso 1714-1830, kuninkaiden George III ja IV hallituskaudet Englannissa

Riviere-kaulakoru, ametisti ja hopea, 1800-luvun loppu.

Riviere-kaulakoru, ametisti ja hopea, 1800-luvun loppu.

Korut olivat kevyitä, pienikokoisia ja hillittyjä. Yleensä materiaalina oli hopea, ja kultaa käytettiin niukasti. Timantit istutettiin hopeaan. Suosittuja olivat ovaalinmuotoiset monikiviset sormukset. Yleisiä aiheita olivat rusetit, kukkaseppeleet, tähdet ja nauhat. Riviere- sekä suoralinjaisia kaulakoruja sekä kengänsolkia valmistettiin korulasista ja timanteista. Myös varakkaat yläluokat käyttivät korulasista vamistettuja koruja.

Riviere-kaulakoru on lyhyt, n. 35-45cm, kaulakoru, jossa on asteittain kooltaan muuttuvia kiviä. Riviere-tyyliset kaulakorut yleistyivät 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa. Kaulakoru muodosti kaulan ympärille jatkuvana juoksevan, kimaltelevan nauhan, ja korun nimi tulee ranskan kielen jokea merkitsevästä riviere-sanasta. Kaulakorussa saattoi olla lisäksi erillisiä riipuksia.

Kuningatar Marian riviere-kaulakoru, 34 timanttia, hopeaa ja kultaa, 1900. Kaulakorun myöhempi omistaja oli prinsessa Margaret.

Kuningatar Marian riviere-kaulakoru, 34 timanttia, hopeaa ja kultaa, 1900. Kaulakorun myöhempi omistaja oli prinsessa Margaret.

Korusetit koostuivat kaulakorusta, korvakoruista, rannekorusta sekä tiarasta, jotka valmistettiin yhtenevään tyyliiin ja samoista korukivistä.

Symbolismi ja tunteellisuus näkyivät sydämenmuotoisissa medaljongeissa ja useista avaimista muodostuvissa riipuksissa. Häntäänsä pureva käärme edusti kahden ihmisen ikuista liittoa.

Muistosormus, ametistinvärinen korulasi, timantti, kulta. Auringonkukka on rakkauden ja uskollisuuden symboli. 1780.i.

Muistosormus, ametistinvärinen korulasi, timantti, kulta. Auringonkukka on rakkauden ja uskollisuuden symboli. 1780.i.

Suruajan värejä olivat musta, valkoinen, violetti ja sininen. Koruissa helmet kuvastivat kyyneliä, valkoinen emali lapsia ja neitsyitä ja musta emali puolisoa. Lasten koruissa käytettiin korallia pahoita hengiltä suojautumiseksi. Norsunluulle ja muille materiaaleilla maalattiin surua ilmaisevia kuvia, kuten uurnan edessä itkevä nainen. Kuolleiden hiuksista valmistettiin koruja. Hiukset olivat hyvin pitkäikäisiä, ja niistä valmistettiin koruja, joissa muisto säilyi vuosisatoja.

Ajanjakson uutuuksia olivat Sevignen rusetti, korvakorut, joissa oli useita riipuksia sekä korujen mikromosaiikit.

Yleisimmin käytettejä korukiviä olivat smaragdit, rubiinit, timantit, granaatit, vaaleanpunaiset topaasit, peridootit, krysopraasit ja sitriinit.

Vinaigrette-lipas viiniköynnösaiheella, sterlinghopea, 1790, Birmingham.

Vinaigrette-lipas viiniköynnösaiheella, sterlinghopea, 1790, Birmingham.

Aikana ennen saippuan teollisen valmistamisen kehittämistä ihmiset kuljettivat mukanaan vinaigrette-tuoksulippaita pyörtymiseltä ja hajuilta suojautuakseen. Lipas sisälsi sienen, joka oli kostutettu hyväntuoksuisella hajuvedellä tai öljyllä, ja sitä pidettiin nenän alla ympäristön hajujen peittämiseksi. Suosittuja tuoksuja olivat salvia, kaneli, laventeli, minttu ja rosmariini alkoholiin ja etikkahappoon sekoitettuna. Tuoksun uskottiin suojaavan myös koleralta. Alunperin sieni kostutettiin ainoastaan etikkaan, mikä saattoi pelastaa kantajansa pyörtymiseltä.
Lippaita käyttivät sekä naiset että miehet. Yleisin muoto oli suorakulmainen lipas, harvinaisempa olivat kukkavaasi, uurna tai kukkaro. Lipas kiinnitettiin pitkään ketjuun, rannekoruun tai sormukseen. Lippaat valmistettiin hopeasta tai kullasta, ja niiden koristelussa käytettiin jalokiviä, helmiäistä ja italialaista mosaiikkia. Koristelun aiheet olivat usein naturalistisia, kasveja ja maisemia.

Georgiaanisen ajan sisustuksessa suosittiin kauden alkupuolella viininpunaista, salvianvihreää ja siniharmaata, myöhemmin värit kevenivät ja pehmeä harmaa ja utuinen ruusunpunainen tulivat muotiin. Aiemman paneloinnin sijasta muotiin tulivat tapetit. Arkkitehtuurissa antiikin kreikan ihailu näkyi puolikaaren muotoisten taloriveissä, terasseissa ja silloissa. Aikakauden tunnetuimpia suunnittelijoita olivat arkkitehti Robert Adam ja huonekalusuunnittelijat George Hepplewhite ja Thomas Chippendale.

Kuningatar Viktoria suruasussa.

Kuningatar Viktoria suruasussa.



Viktoriaaninen kausi

Ajanjaksolla noudatettiin tarkkoja etikettisääntöjä suruajan pukeutumisen ja käytöksen suhteen. Suruaikana pukeuduttiin erityisiin suruvaatteisiin, joiden värit ja materiaalit valittiin suhteen läheisyyden ja kuolemasta kuluneen ajan mukaan. Suruaika alkoi täydellisestä suruajasta, josta siirryttiin asteittain puolinaiseen suruun. Täyden surun aika kesti puolisoilla yhden vuoden ja yhden päivän ajan, ja tämän jälkeen puolinaisen surun aika yhden vuoden. Suruajan pituus määräytyi kuolleen iän ja yhteiskunnallisen aseman mukaan. Ajanjaksona pieniä lapsia surtiin lyhyen aikaa, nuoria hieman kauemmin, isovanhemmilla ei ollut enää käytännön arvoa, ja kauimmin surtiin puolisoa. Lapset surivat vanhempiaan vuoden, samoin vanhemmat lapsiaan, sisaruksia ja isovanhempia surtiin puoli vuotta, tätejä ja setiä kaksi kuukautta, isotätejä ja -setiä kuusi viikkoa ja serkkuja neljä viikkoa.

Kuningatar Viktoria tyttärineen.

Kuningatar Viktoria tyttärineen.

Traditionaalisesti kuninkaallisten kuolemaa suri koko kansakunta. Prinsessa Charlotten kuolema synnytykseen 1817 johti suuriin hautajaisjuhlallisuuksiin, jotka muistuttivat viime vuosisadan prinsessa Dianan hautajaisia ja innoitti koko kansan pukeutumaan mustaan. Vuonna 1861 prinssi Albertin hautajaiset olivat toinen 1800-luvun suurista hautajaisista, jotka vaikuttivat muotiin ja pukeutumiseen. Kuningatar Viktoria suri syvästi puolisoaan ja pukeutui tämän kuolemasta lähtien suruasuun. Suruajan etiketin noudattaminen yleistyi koko kansan keskuudessa.

Täyden surun ajan koruja, asusteita ja vaatteita 1800-luvulta.

Täyden surun ajan koruja, asusteita ja vaatteita 1800-luvulta.

Viktoriaanisella ajalla kuolemaan liittyvän surun osoittaminen ja kuolleiden kunnioittamisen rituaalit olivat hyvin tärkeitä. Suruaikaa rituaaleineen pidettiin tarpeellisena hengellisenä valmistautumisena siirtymiseen seuraavaan maailmaan. Keskiluokan elinajan odote oli noussut, ihmiset elivät vanhemmiksi, ja nuorena kuolemista pidettiin tragediana. Englantilaisten siirtolaisten muuttaminen merentakaisiin maihin, kuten Australiaan, lisäsi pelättyä merellä kuolemisen ja mereen hautaamisen riskiä. Kaikille kansanluokille oli tärkeätä oli saada “hyvä kuolema” ja kunnialliset hautajaiset, johon kuuluivat rituaaliset surun osoitukset.

Surupukuja, 1800-luvun loppu.

Surupukuja, 1800-luvun loppu.

Kuoleman sattuessa kaikki talon ikkunoiden verhot laskettiin, kellot pysäytettiin ja peilit peitettiin, koska vainajan sielun uskottiin voivan jäädä peilin lasiin. Talon asukkaat palvelijat mukaan lukien saattoivat värjätä vaatteensa heti mustiksi tai tummaan sävyisiksi. Kuolleen vierellä valvottiin hautajaisiin asti. Kuolleesta otettiin muistokortteja varten valokuvia, joissa vainaja näytti nukkuvan tai joskus jopa elävän. Korteista käytettiin nimitystä “memento mori”, “muista kuolema”. Vainajan hiuksia otettiin muistoksi. Muistoesineet loivat yhteyden kuolleeseen, ja olivat erityisen tärkeitä siirtolaisuuden aikana, jolloin hautausmaalla vierailemiseen ei ollut mahdollisuutta. Hautajaisten järjestämiseen käytettiin paljon aikaa ja varoja. Arkku oli koristeltu kaiverruksilla ja taotuilla metalliornamenteilla. Hautajaiskulkueen hevoset ja kärrit oli varustettu mustilla ohjaksilla ja strutsinsulilla, ja joskus hevoset oli jopa maalattu mustiksi. Lasten hautajaisissa koristelu oli valkoisen värinen.

Surupukuja.

Surupukuja.

Täyden surun aikana käytettiin vain mustaa väriä. Naiset käyttivät erityisesti suruaikaa varten valmistettuja vaatteita. Täyden surun aikana materiaalina oli sopivaa käyttää ainoastaan mattapintaista kreppisilkkiä tai edullisempaa kiillotonta materiaalia, mutta ei samettia tai pitsiä.

Täydellisen surun ajan iltapuku, 1817.  Suruajan naisten puvuissa oli  leveä rypytetty kreppihelma.

Täydellisen surun ajan iltapuku, 1817. Suruajan naisten puvuissa oli leveä rypytetty kreppihelma.

Suruajan muodikkaissa leningeissä oli aina vähintäänkin 7,5 cm:n levyinen rypytetty kreppihelma. Leskivaimo käytti mustaa huntua kasvoilla ulos lähtiessään yhden vuoden ja yhden päivän ajan.

Puolinaisen surun ajan iltapuku, valkoinen leninki ja musta huivi, 1819

Puolinaisen surun ajan iltapuku, valkoinen leninki ja musta huivi, 1819.

Puolinaisen surun alkaessa vaatteiden väreihin tulivat valkoinen, harmaan eri sävyt, lila, laventeli ja sininen. Valkoinen oli ollut surun väri keskiajalla. Tällä surun kaudella asuihin saatettiin liittää pitsiä tai muita koristeita.

Puolinaisen surun ulkoiluasu. Mustin kreppiruusuin koristeltu pariisilainen hattu ja venäläistyylinen viitta peittää mustan kreppipuvun. 1816.n

Puolinaisen surun ulkoiluasu. Mustin kreppiruusuin koristeltu pariisilainen hattu ja venäläistyylinen viitta peittää mustan kreppipuvun. 1816.

Suruajan vaatteet olivat arvokkaita, ja usein vaatteet valmistettiin vanhoja vaatteita muokkaamalla ja värjäämällä. Jane Austen kirjoitti äidistään:” Äitini valmistautuu suremaan rouva E. K.:ta - hän on purkanut silkkiviittansa paloiksi ja aikoo värjätä ne mustiksi leninkiä varten - hyvin mielenkiintoinen suunnitelma.” Suruajan vaatteita ei saanut säilyttää talossa suruajan päätyttyä, vaan ne oli heitettävä pois, mikä lisäsi surusta aiheutuneita kustannuksia, jos suruajat toistuivat usein. Toisaalta jotkut ihmiset joutuivat pukeutumaan jatkuvasti suruasuun johtuen suruajan pituudesta ja lähipiirin toistuvista kuolemista. Kuningatar Viktorian tavoin jotkut käyttivät suruasua koko lopun elämänsä.

Puolinaisen surun iltapäiväpuku, johon kuuluvat läpikuultava musta päällysmekko, mustat käsineet, mustia höyheniä sekä musta helmikaulakoru ja risti. 1798..

Puolinaisen surun iltapäiväpuku, johon kuuluvat läpikuultava musta päällysmekko, mustat käsineet, mustia höyheniä sekä musta helmikaulakoru ja risti. 1798.

Keskiluokkien nousun ja vaatteiden sarjatuotannon yleistyessä alettiin käyttää myös tehdasvalmisteisia suruasuja. Vain varakkaimmat valmistuttivat asut yksilöllisesti, ja köyhimmät saattoivat käyttää ainoastaan mustaa nauhaa asussa tai käsivarren ympärillä.

Elegantti leski mustassa pitsikauluksisessa asussa, johon sininen huivi ja kengät lisäävät väriä. 1809.gät

Elegantti leski mustassa pitsikauluksisessa asussa, johon sininen huivi ja kengät lisäävät väriä. 1809.

Suruaika näkyi selvemmin naisten pukeutumisessa ja käytöksessä. Naiset vaihtoivat aiemmat värikkäät vaatteet mustiin ja vähensivät vierailuja kodin ulkopuolella. Miehet pukeutuivat normaalisti mustaan, ja liikkuivat työssään kodin ulkopuolella. Miehen suruajan asuun kuuluivat musta jakkutakki, musta kravatti, valkoinen paita, mustalla kirjailtu nenäliina, musta käsivarsinauha tai musta hattunauha- tai ornamentti. Lapset eivät välttämättä pukeutuneet erityisiin suruasuihin, mutta tytöt saattoivat käyttää valkoisia vaatteita, jotka valmistettiin heidän äitinsä asun mukaisiksi.

Korusetti. Koruissa käytettiin fossiloituneesta puusta muodostunutta het-mineraala sekä ranskalaista jetiä eli mustaa korulasia. Kova jet muodostuu suolavedessä ja pehmeä jet suolattomassa vedessä. Ranskan vallankumouksen aikana suuri osa arvokkaammista koruista oli hävinnyt tai tuhottu, ja osa ranskalaisita lahjoitti vapaaehtoisesti korunsa ja sai tilalle tummista materiaaleista valmistettuja kopioita..

Korusetti. Koruissa käytettiin fossiloituneesta puusta muodostunutta jet-mineraalia sekä ranskalaista jetiä eli mustaa korulasia. Kova jet muodostuu suolavedessä ja pehmeä jet suolattomassa vedessä. Ranskan vallankumouksen aikana suuri osa arvokkaammista koruista oli hävinnyt tai tuhottu, ja osa ranskalaisista lahjoitti vapaaehtoisesti korunsa ja sai tilalle tummista materiaaleista valmistettuja kopioita.

Täydellisen surun aikana koruissa käytettiin ainoastaan mustia kiviä, kuten fossilisoitunutta puuta, jet-mineraalia, ja mustaa meripihkaa. 1600-luvulta periytyi tapa valmistaa kuolleen hiuksista taidokkaita suruajan koruja, joissa muisto säilyi usein vuosisatoja. Hiukset symbolisoivat elämää ja kestivät hyvin aikaa.

Hiusten antaminen oli rakkauden tai seurustelun osoitus keskiajalla. Jane Austenin romaanissa “Järki ja tunteet” Willoughby otti Mariannen hiuskiharan, mistä jälkimmäisen perhe päätteli heidän olevan kihlossa.

Mahdollisesti Jane Austenin hiuksista valmistettu suruajan solkikoru.

Mahdollisesti Jane Austenin hiuksista valmistettu suruajan solkikoru.

Korujen ja muiden koriste-esineiden aiheina olivat usein verhotut uurnat, katkennut ketju tai pylväs, sammunut lyhty, itkupaju, muratti, laakeriköynnös tai sureva ihmishahmo.

Suruajan sormus, 1800-luku. Helmet symbolisoivat kyyneliä.

Suruajan sormus, 1800-luku. Helmet symbolisoivat kyyneliä.

Suruajan jet-sormus, 1880.

Suruajan jet-sormus, 1880.

Ricordo (Muisto) - kilpikonnankuori-riipus. Pique-tekniikassa kultaa tai hopeaa lisättiin simpukan- tai kilpikonnankuoreen.

Ricordo (Muisto) - kilpikonnankuori-riipus. Pique-tekniikassa kultaa tai hopeaa lisättiin simpukan tai kilpikonnankuoreen.

Puolinaisen surun aikana korujen käyttö yleistyi ja niissä käytettiin ametisteja, granaatteja ja helmiä sekä kultaa.

Suruajan sormus, sepialla norsunluulle maalattu kuva, kristalli, ametisti.1784.

Suruajan sormus, sepialla norsunluulle maalattu kuva, kristalli, ametisti.1784.


Kuolleiden puolesta rukoileminen

Kuten joulukuu on Kristuksen syntymisen kuukausi, lokakuu pyhän Ruusukon kuukausi ja syyskuu enkelien kuukausi, on marraskuu on kiirastulessa olevien sielujen puolesta rukoilemisen kuukausi.

Comments are closed

Uusimmat